sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Miksi maatiaisia

Näissä on vain jotain erityistä niin kuin suomalaisessa suossakin.

Minulta on usein kysytty, miksi kotieläimeni ovat maatiaisia. Itselleni se on ollut selvää jo monta vuosikymmentä.
Näin eläinten viikolla sitä on hyvä pohtia julkisesti.
Moni maatiaisrotu ja -kanta on ollut Suomessakin uhanalainen. Esimerkiksi maatiaiskanojen säilytys ei ole kanojen pitoa vain omaksi iloksi ja hyödyksi, vaan samalla voi tuntea tekevänsä arvokasta säilytystyötä.
Kaikki nykyiset kotieläinrodut on jalostettu alunpitäen maatiaisista. Niissä on jalostettu joitakin ihmisen tarvitsemia tuotannon tai ulkonäön kannalta tärkeitä ominaisuuksia ja karsittu ei toivottuja ominaisuuksia. Jalostus vähentää aina geenien monimuotoisuutta. Jos emme huolehdi maatiaiskantojen säilymisestä elinvoimaisina, hävitämme lopulta meille ihmisille läheisimmät ja tärkeimmät eläimet sukupuutton. Maatiaiset ovat arvokkaita geenipankkeja.
Onhan maatiaisetkin jalostuneet ajan myötä. Maatiaiset ovat kuitenkin kehittyneet aina myös luonnon ehdoille. Niiden on pitänyt sopeutua vallitseviin niukkoihin olosuhteisiin. Siksi niissä ei ole yleensä mitään liioiteltua, vaan ne ovat tarkoituksenmukaisen kauniita.
Maatiaisemme ovat hyvin vahva ja tunteikas osa kulttuuriperintöämme. Jos sinulle näytetään kaksi muuten samanlaista kuvaa hevosesta kauniissa maisemassa, mutta toisessa kirmaa suomenhevonen ja toisessa lämminverinen, koet kuvat varmasti hyvin erilailla. Kuva suomenhevosesta tuo mieleen paljon muutakin, kokemuksia, muistoja ja tunteita. Suomenhevonen kertoo tarinaa.

Minun silmissäni maatiaiset ovat kauniita. Ne ovat parhaita valokuvamallejani, joita hyödynnän myös luontokuvissa.
Kaunis aamusumuinen maisema Kortelahden suolla.

Porokoira kuvassa tuo minusta kuvalle sisältöä. Ainakin koiraihmisille tästä voi syntyä jo pieni tarina. Jos kuvassa olisi maatiaiskoiran sijaan vaikka dalmatialainen tai irlanninsusikoira, kuvan henki muuttuisi täysin. Mukavia rotuja molemmat ( minulle on itsellänikin ollut molemmat), vaikkeivat ehkä soinnukkaan suomalaiseen maisemaan.

Maatiaiskantainen porokoira Unna Näkkälästä on luonnonlahjakkuus valokuvamallina.

Pipari on kokenut konkari, kohta 10 vuotias lapinporokoira.

 Piparin tytär Mansi on suolla omassa elementissään.





Minulla ei ole kokemuksia kuin maatiaiskissoista. Omat maatiaiskissani Hilla ja Liinu ovat erittäin huumorintajuisia.

Kissani ja koirani  kulkevat usein mukana kotipiirin kuvausretkillä. Ne ovat seurallisia eivätkä silloin ole kiinnostuneet saalistamisesta. Tietysti on minun vastuullani, etteivät ne häiritse luontoa. Esimerkiksi tämä pikkusuo rauhoitetaan koirilta ja kissoilta keväällä ja kesällä.

Tämä maisema olisi tavanomainen. Liinu tekee siitä hauskan.



Hyvää eläinten viikkoa!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti